JOKO MÄ ITTENI MAINITSIN? (Uusimaa 26.7.2024)

Hyvä kirja on hyvin kirjoitettu hyvä tarina, joka ei ole liian pitkä ja jonka pariin koko ajan haluaa. Se sisältää myös jotain omaperäistä lisäarvoa elämän ymmärtämiseen. Tommi Kinnusen Kaarna on tällainen kirja. Menneisyyden vaikutus nykyhetkeen avautuu upeasti, kun Lainan tarinassa kuljetaan 2000-luvulta askel askeleelta kohti partisaanien kesän 1944 hyökkäystä. Partisaanijulmuuksia Neuvosto-Venäjä ei ole myöntänyt tehneensä ja virallinen Suomi vaikeni asiasta koko ns. puolueettomuuden ajan. Joten on sitä totuutta osattu vääristellä jo ennen Trumpia. Itse olen sen verran tiennyt, että en humaltuneenakaan ole Partisaanivalssia yhteislauluksi ehdottanut. Kinnusen kirja on tärkeä täydennys sotakirjoihin, vaikka se tahtomattaan osuu jo muutenkin liian sotaisaksi yltyneeseen naapurisanailun aikaan.
Vaikka karsastankin liian paksuja kirjoja, niin Ian McEwanin Opetukset on pakko mainita. Se luotaa Rolandin kautta koko ikäluokkamme lähihistorian ja listaa sivulla 638 luettelon 21. vuosisadan isoista kysymyksistä, joiden vastaukset tahtoisi olla näkemässä. Käännöskirjavinkkeihin kuuluu myös Herman Diazin Luotto. Dekkareista nostan tanskalaisten Kim Faberin ja Jaana Pedrsenin kolmiosaisen Talven, Murhan ja Veren maat. Lukija saattaa kysyä, mihin suositukseni perustuvat. Kirjaston yhden vuoden lainaushistoriastani laskin 73 kirjaa, pääasiassa lehtien arvosteluista bongattuja kaunokirjauutuuksia, joille annan oman arvosanani.
Novellien tarjonta on valitettavan suppea. ”Novellilla ja romaanilla ei ole muuta eroa kuin pituus. Moni romaani on suurempi ilo ollessaan kesken kuin loppuun luettuna. Rakastetun kanssa eläminen voittaa hänen hyvästelemisensä ja muistelemisensa”, sanoo Rajan kahta puolta -teoksessaan Markku Envall, joka on viisas mies.
”Älä ota itseäsi liian vakavasti. Ihmisistä, jotka eivät osaa nauraa itselleen, tulee naurettavia”, on yksi Julian Bagginin Filosofisen ajattelun oppaan jyvistä. Siitä on helppo jatkaa Saku Tuomisen erilaiseen elämänkertaan Ettekö tiedä kuka minä olen. Saku kertoo ikämiesjulkkisten jääkiekkoseura Pietarinkadun Oilersista, jonka pukukopissa on sääntö, että itsestään ei saa puhua – ainakaan kehuvaan sävyyn. Jos joku alkaa korostaa itseään, voi olla varma, että joku sanoo välittömästi klassisen Oilers-lauseen: ”Joko mä itteni mainitsin?”
RISTO ANTTONEN
Kirjoittaja on porvoolainen hallitusammattilainen ja teollisuusneuvos.