EU:n elvytyspakettia on helppo vastustaa. Jos maksat 6600 miljoonaa siitä hyvästä, että saat 3200 miljoonaa, niin jollain 250 miljoonan tukilisän ”neuvotteluvoitolla” ei ole merkitystä. Talousviisaat myöntävät, että 6600 miljoonaa suoraan kotimaahan maksettuna elvyttäisi paremmin. Siitä hyvästä, että maksamme verot tunnollisesti, avustamme meitä vauraampia etelän maita, jotka tuhlaavat rahat populistisesti, jättävät uudistukset tekemättä ja odottavat apua taas seuraavassa kriisissä. Kaikki tämä, vaikka EU:n perussopimuksen mukaan yhteisestä velasta haluttiin nimenomaan pidättäytyä. Kuitenkin, mikä tahansa sillä hetkellä vastuussa oleva hallitus olisi tuon ratkaisun hyväksynyt. Miksi?
Sen jälkeen kun Saksa ja Ranska olivat asian sopineet, mikään maa, Suomi vähiten, ei ota roolia rauhanunioni EU:n kaatajana. EU on Suomelle ennen muuta turvallisuusratkaisu, minkä Mauno Koivisto myönsi liittymisen jälkeen. Kun ei meillä parempaa ratkaisua ole. Emme halua jäädä yksin, kun jonain päivänä me voimme olla se avun tarvitsija, vaikkapa maahanmuuttokriisissä. Kun itänaapurin toimintatavat urheilun dopingissa ovat gangsterimaisen rikollisia, niin mitä ne ovatkaan sen etuja suoremmin koskevissa asioissa. Pienet maat tarvitsevat EU:ta sekä arvoyhteisönä suurvaltojen geopoliittisessa pelissä että todella isoissa ylikansallisissa haasteissa tyyppiä ilmastokysymys. EU on meille totta kai elintärkeä myös taloudessa, ei niin, että olisimme viennistä erityisen riippuvainen maa, vaan koska vientimme rakenne tekee meidät suhdanteista erityisen riippuvaiseksi.
Vesa Vihriälän mukana ihmettelen, kuinka laimean ja vain talouteen keskittyvän keskustelun jälkeen päätökset tehtiin. Pääministerimme markkinoi ratkaisua tarkkamääräisyydellä ja oikeusvaltioperiaatteen ehdollisuudella. Tarkkamääräisyys menee pesuveden mukana, kun seuraavassa kriisissä luodaan taas uusia pragmaattisia käytäntöjä. Mitään todella vahvoja ehtoja avustuksille ei saada niin kauan kun päätösten pitää olla yksimielisiä. Ajatelkaa kunnan johtamista ilman määräenemmistöjä.
Kun pakettia ei voi kaataa, niin paras neuvottelutaktiikka on olla niin itsekäs kuin voi, ulvoa sutena susien joukossa. Juuri kuten muut pohjoismaat ja nuuka nelikko tekivät. Kannattaisi muistaa, että ”se sarana, joka pitää eniten ääntä, saa ensimmäisenä öljyä”.